"Niinpä niin, puhukaa siis."
"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."
Surumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.
"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus, johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut! Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."
Olin tosiaankin kovin pahoillani.
Don Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:
"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa. Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei, ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte, kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."
Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui hän minulle:
"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi, Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."
Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri olette lukenut.