Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun olalleni.
"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"
"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."
"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."
"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni, mutta… se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa, on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on täytettävä tarkoitukseni!"
Ja minä huokasin.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua", lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin tehdä teille kysymyksen."
"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin uteliaisuus."
"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun, älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"
"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki."