Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä iltana näkemääni ja kuulemaani.
Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut jäämään muutamiksi päiviksi tänne.
Kului viikko.
Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee, keskeytymättömässä lumouksessa.
En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan olin ensi hetkestä joutunut.
Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.
He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.
Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan, näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.
Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä itsepintaisempana ja varmempana.
Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon entisiä tuskia.