Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen, kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.
"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet riemastuneina.
Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.
Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän väliin.
"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."
"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."
"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael vilkkaasti.
"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla."
"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä, "huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."
"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo häntä. Isäni perhe on minun perheeni."