Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.

Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan, joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.

Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit sanovat putoavien lehtien kuuksi — inaqui qisis —, istui muuan nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä, jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme kuvailleet.

Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.

Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä, joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.

Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset, osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.

Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen tapainen, nilkkoihin asti ulottuva mitassi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko, joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana, päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan, jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille hartioilleen.

Tämä mies oli metsästäjä.

Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään, metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin viereen.

Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään macheteksi, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.