Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin. Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan kiinnitettyinä kantanut selässään.
Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.
Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten kiljunta kajahteli jo preiriellä.
Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas kauan olla sitä vailla.
"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun välissä.
"Olit oikeassa", tokaisi toinen.
"Vai niin!"
"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."
"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat sinun maasi metsästysalueilla."
Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.