"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan! Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."
Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan eksyttänyt hänen seuralaistaan.
Keskustelu katkesi.
Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen ääneti vieri vieressä.
Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.
"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.
"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä tähystän sekä sinun että omasta puolestani."
Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.
Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti toverinsa.
"Nyt on jo aika", sanoi hän.