Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin toimiin, joita he harrastivat.
Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.
Eräänä päivänä — siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta — olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan, ja niin asia jäi silleen.
Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä minnekään vakituisesti asumaan.
Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan, vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan, antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa unohtaa suoritetun palveluksen.
Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla, pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.
Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.
Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.
Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies, oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle raivolleen.
Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen suojellen häntä ruumiillaan.