"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.
"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.
Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin tyytyväisenä tulokseen lausui:
"Mikä on nimenne?"
"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä vain ensinmainitulla nimellä."
Metsästäjä hymyili.
"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli", lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy kestää elämässä ja kuolemassa."
Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä tällaisina hetkinä.
"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään silmille.
Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.