Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.
Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.
Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen korvaan:
"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen sopia, mitä teemme."
Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.
"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."
"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."
"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."
"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen, "kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."
"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on oivallinen. Panemme sen täytäntöön."