Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen varsilla.
Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle nimen Valkoiset linnat sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.
"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.
"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.
Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.
Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.
Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.
"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.
"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä aukkoa.
Ilomieli hymyili.