Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.
Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret, mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa, jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.
Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja luontevaa kuin kreolinaisilla.
Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.
Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton, nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten kuin sen miellyttävältä puolelta.
Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora, ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.
Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan tämän matkalla preirieillä.
Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut koettanutkaan ratkaista.
Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.
Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta tulevaisuudesta.