Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn. Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat metsään.
"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.
"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."
"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.
"Cascaras! Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."
"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän merkitse suuriakaan."
"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"
"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne menettää?"
"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."
Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena oli johtaa comanchit jäljiltä.
Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.