Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet hevosensa.
Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen intiaaneille tekemälleen kepposelle.
Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen hirnuntaa.
"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.
"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."
"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.
Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.
Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.
Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.
"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa selviä jälkiä, vaan epäröivät."
"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."