Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin yksinkertainen, kuten voi huomata.
Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.
Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.
Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen uskovaisia.
Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.
Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien uurtaessa syviä jälkiä tiehen.
Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi kylässä.
Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.
Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän asujamisto kerääntyi torille.
Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.
Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.