Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.
Sellainen on tapa.
Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien käsiin.
Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.
Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin tahtoi kunnialla kukistua.
Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään pelastumisen toivoa.
Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä kärsivät suurta mieshukkaa.
Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.
"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja kuinka hän on tänne päässyt?"
Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti paisunut: