Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.
Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli sytytetty palamaan.
Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on yankeille ominaista.
Mutta mitä olisi voinut tehdä?
Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.
Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja, joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa tulenloimussa?
Upseeri huokasi.
"Olemme hukassa", mumisi hän.
Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme noudatettavia lakeja.
Vae victis (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä merkityksessä.