"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."
"Se on totta. Kuka te olette?"
"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni caballero Guadalupesta."
"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."
"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä, jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on sattunut onnettomuuksia."
"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra… Ooh, anteeksi, minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."
"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."
"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."
"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona, mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun, olen hyvin herkkäkätinen."
"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,