Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä vähäpätöisimmästäkin syystä.
Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.
Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto, vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.
Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.
Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän jälkeensä.
"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä] näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri]. No, se ei kuulu minulle."
Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.
Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.
Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.