Verado oli kadonnut.
Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin näytti katoavan tasangolle.
Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.
"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän asian laita on."
Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.
Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa. Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt käyttivät.
Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.
Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin, aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse näkymättömänä.
Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin, joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.
Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti savukkeen.