Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut don Fernando Carriliksi.
Kun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan, että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti, jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.
Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse, kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.
Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.
Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen, tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.
Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.
Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.
Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin.
"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet koira ja koiran penikka."
"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.