"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä toinenkin keino olemassa."
"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen vilkkaasti hänen puoleensa.
"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen kuolemalla?"
"On!" don Torribio vastasi kolkosti.
Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.
"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"
Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.
"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi, joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu siihen."
"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."
"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää niinkuin hyväksi näette."