"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.
On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."
"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.
"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."
"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"
"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän on pakko heti ampua luoti otsaansa."
"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."
"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?"
"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa, vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."
Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta raikkaaseen nauruun.
Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa, jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.