Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.
"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet, etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan, joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi. Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän kuin ihminen voi tehdä!"
Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.
"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat sammua. "Minulla on hyvin aikaa."
Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.
Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.
Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti, poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni parvekkeelle.
Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.
Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.
Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä: