"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito, millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa; tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani, että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."
"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen suunnitelmansa."
"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"
"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti, ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen salaperäisyydet!"
"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"
"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin. Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä, koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta, joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta kantaa sitä."
"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että suvaitsette jatkaa."
Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon laskiessakin hän puhui vielä.
Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.
Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.