"Kuka tuo luutnantti on?"
"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."
"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio kaulankatkaisia."
"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"
"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä vieressä.
"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi, ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."
"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa. Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden pariin olemme vaarassa joutua."
Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten vihlovasti kirkuen joka taholle.
"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on?
Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.
Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy
mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."
Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu kasvoi joka hetki.