"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"
"Milloin tahdot, enkelini!"
Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät syöksivät tulta.
Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen olivat yhtä vilkkaita.
Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.
Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti, kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.
Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa antama merkki.
Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan nähneet kauniimpia puukonpistoja.