"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"
Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.
Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten, tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla, raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän pakonsa.
Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen, kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.
Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.
Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain pelastumistaan teurastuksesta.
Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja koristen verilätäköissä.
Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don
Torribioon.
Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don
Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.
Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.