"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"
Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet nauroivat ja ilvehtivät keskenään.
Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.
Manongita kaatui rinta lävistettynä.
"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."
Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.
Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton, tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.
Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.
Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, auttaakseen toveriaan.
Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan niin pelätyn huudon: