"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."
"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."
Roisto hymyili tyytyväisenä.
"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa roskaväkeä."
"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua rangaistustaan."
Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.
"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.
"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi, kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."
Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.
Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.