Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.
Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään liikettä.
"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku,
Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."
Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.
"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt kuului merkki."
Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi onnettomuus heitä taas uhkasi.
"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"
Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään vastarintaan.
Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.
Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen, antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.