Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan jälkeen.
Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä, ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.
Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.
Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan, heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara, joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.
Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys, pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi, heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen viimeinen taistelunsa alkaisi.
Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä hyökkäyksen keskeyttämiseen.
Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren palveluksen.
Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don
Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.
Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin, olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.
Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet syrjään.