Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet, asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.
Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.
Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään vihollisrivien tiheimpään kohtaan.
Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon kokonaan.
Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen peoninsa.
Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista, olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes huomattiin.
Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin, otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä loukkauksen.
Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.
Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta, taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa peräytymistä.
Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.