Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.
Vihdoin don Gusman kohotti päätään.
"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin kauan."
Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta veli jatkoi:
"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä antautumaan."
"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän ovat mashorkalaisia."
"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he kokonaan halveksivat."
"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että vain hukkaamme kallista aikaa."
Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja, jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.