Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.
Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.
Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.
Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin, jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.
Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.
Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän epätoivon huudon.
"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä
rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.
Don Leoncio de Ribeyra."
Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.
Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.
Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.
Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.