Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut lannistumattoman tahdon ilme.
"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"
He tulivat ryhmän luo.
Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa, joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.
"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan lapseni!"
Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.
"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"
"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut häntä."
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat toisiaan.
"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.