Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko hän kuollut vai hengissä.
Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä, synnytettyään tyttären.
Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.
Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen, mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut niin onnettomaksi.
Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.
Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut, uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias. Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo kolmattakymmentä vuotta sitten.
Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä kertomuksesta.