"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet, "vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään, että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."
"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi, kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."
Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti heittäytyi satulaan everstin sijaan.
Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä, ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.
Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun, hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun, jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.
Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli aikaa päästä turvaan.
Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään. Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti, todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan, niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama jäälinnun siipi.
Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut sen tällä tavoin toimeen.
Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi saada uhrinsa käsiinsä.