Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia kallioita.
Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon purppuranvärinen hohto valaisi.
Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen vaarattomin vihollinen.
Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.
Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.
Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta makaamaan.
Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi näkyvistä.
Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan, samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi: "Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."
Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin ladannut pyssynsä uudelleen.
"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan, onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin; puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla! Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.