Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui muutaman askeleen päässä hänestä.
Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli, josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan ilmeen.
Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin, nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa, intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.
Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion takaa, kuollut.
Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit, varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä. Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen päätös.
Murhaaja nousi vastenmielisesti.
"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme! Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme varovaisia!"
Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.
Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan, että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna iskuasentoon.
Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä, minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!