Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:
"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin! Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."
Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä selville mitä hänelle tapahtui.
"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"
Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.
Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.
"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"
"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin näytelty, lempo soikoon!"
"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"
"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä ovela kuin tekin?"