Vieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen luonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan vastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.
"Mutta", tuntematon jatkoi, "ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi. Tottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että kaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen mukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten kuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua, välittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim. täytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena, luonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia ja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan auringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto samoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään mikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön lääke käärmeenpuremaa vastaan."
"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta kuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet", vieras sanoi, tahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.
"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä, "huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."
"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti
"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen, purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut tytärtänne — hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."
"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."
"Miksi olette niin itsepintainen?"
"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan aina tunnen ikuista kiitollisuutta."
"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."