"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni; nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio San-Pedron suulla."
"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"
"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"
"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"
"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."
"En ymmärrä teitä, caballero."
"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä. Vihdoin hän kohotti päänsä.
"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia [maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."
"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.