"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua, jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."
"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa; vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."
"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä minulla on kiire saada tämä päättymään."
Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:
"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."
"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut teitä, nyt saatte syyttää itseänne."
III.
MAJA.
Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla — ja me tiedämme millä tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin — hän osoittautui kuitenkin kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.
Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa, jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero [maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa [vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi valtiattarelleen.