Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun intiaaniheimon päällikkönä.
Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.
Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.
Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat, varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.
Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.
"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät", hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."
Tiikerikissa hymyili ivallisesti.
"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.
"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.
"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren tytön puolesta?"