Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja tarkasti häntä tutkivasti.
Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin. Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.
Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.
"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä hurjuudestanne, josta teitä moititaan."
Tiikerikissa liikahti.
"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet eivät teissä sentään ole kuolleet."
Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.
"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte, on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee. Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."
Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.
Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan juurtua hänessä.