Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa, jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä, poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet viivyttää häntä.
Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot = perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.
Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho [yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.
Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies, jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.
Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.
Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä kohtaan.
Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme, melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä kuin palvelijoina.
Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.
Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.
Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen, jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.