Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa, tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.
Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.
Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.
Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.
Mutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka vastenmielisesti, pakko totella.
Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle, hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.
Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia; mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.
Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain muutaman penikulman matka.
Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä; doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua leiripaikalta.
Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.