Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä, hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.
Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti, että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin löytää hävinnyt tie.
Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä taistelua, johon valmistuttiin.
Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän mielissään.
"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen. Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."
Lähdettiin liikkeelle.
Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä, jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on eläimen vaisto eikä ihmisen järki.
Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.
Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.
Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.