"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä onneton asemanne on minussa herättänyt."
Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti, lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut vastaan loukkauksen.
"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."
"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin, etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on parasta, että lähdette."
Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien seuraamana he läksivät alas tasangolle.
Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.
Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.
"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta liikkeestä.
"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."
"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen metsästäjää.